Vas.ylh: Siikaisten entinen kunnantalo, oik.ylh: Ulvilan entinen kunnantalo, vas.alh: Kiikoisten entinen kunnantalo, oik.alh: Köyliön entinen kunnantalo (Satakunnan museon kokoelmat)

SATAKUNNAN KUNNAN- JA KAUPUNGINTALOT

Kaupungeilla on ollut vanhastaan jonkinlainen itsehallinnollinen asema, jonka tunnukseksi vakiintui keskiajalta lähtien aumakattoinen ja poikkipäätyinen raatihuone, katonharjalla usein maamerkkinä kellotorni. Raatihuoneet olivat yksityispalatsien rinnalla pitkään kaupunkien ainoita maallisia monumentaalirakennuksia ja niiden koosta ja koristelusta voitiin lukea kaupungin vauraus sekä sen asema kaupan verkostoissa. Raatihuoneissa kokoontui pormestarin johdolla porvariston edustajista koostuva raati, siellä istuttiin oikeutta ja sieltä löytyivät kaupungin kassa ja usein vankila sekä ravintola. Tätä varhaisinta kerrostumaa edustavat Satakunnassa vain Christoffer Schröderin ja Carl Ludvig Engelin suunnittelemat Rauman ja Porin raatihuoneet.

Kaupunkien ulkopuolella kunnallishallintoa edustivat pitäjänkokoukset, joille ei välttämättä tarvittu vakinaista tyyssijaa. Tällaisenaankin paikallinen itsehallinto on ollut Ruotsin vallan ajoilta periytynyt pohjoismainen erityispiirre. Esimerkiksi Baltiassa paikallista hallinto- ja tuomiovaltaa käyttivät suurmaanomistajat kartanoissaan, kun taas Tanskassa paikallishallinto oli valtionhallinnon alin taso. Vasta vaaleilla valittavat valtuustot ja kunnallinen veronkanto-oikeus loivat pohjan nykyisenkaltaiselle kunnallishallinnolle. Kaupunkien ulkopuolella kunnantalot olivat harvassa, varhaisena poikkeuksena Merikarvian hirsirakenteinen entinen kunnanvirasto 1800-luvun lopulta.

Sotien välisenä aikana kunnat alkoivat pikku hiljaa saada lisää hyvinvointivaltioon liittyviä tehtäviä oppivelvollisuuden laajetessa ja köyhäinavun muuttuessa sosiaalihuolloksi. Uusia tehtäviä hoitamaan tarvittiin toimihenkilöitä ja näille vakituisia tiloja, jotka alkuun usein saatiin muuttamalla olemassa olevien rakennusten käyttöjä. Satakunnassakin varhainen kunnantalo voitiin saada maatilan päärakennuksesta, koulusta, kauppahuoneesta tai apteekista. Kunnanviraston tarpeelliset toiminnot mahtuivat pitkään saman katon alle eikä niitä tarvinnut erityisemmin korostaa rakennusten ulkoasussa.

Varta vasten tarkoitustaan varten rakennettuja kunnantaloja alkoi nousta lisää jo 1920- ja 1930-luvuilla, esimerkkeinä nykyään Pirkanmaahan kuuluvan Punkalaitumen jugendkunnantalo ja lakkautetun Hinnerjoen kunnan entinen kunnantalo. Toden teolla kunnantaloja päästiin rakentamaan vasta 1950- ja 1960-luvuilla sotien ja pulakauden päätyttyä, kun kuntien tehtäväkenttä alkoi jälleen paisua mm. terveydenhoidon palveluiden laajetessa. Viimeistään tässä vaiheessa rakennukset alkoivat eriytyä tunnistettavaksi rakennustyypiksi, jonka tyyli oli ajan tapaan moderni ja materiaali tavallisimmin tiili. Yhdessä uusien liikerakennusten kanssa kunnantalot alkoivat muodostaa kirkonkyliin selvästi erottuvaa kerrostumaa osana maaseututaajamien rakennetun ympäristön suurta murrosta.

Satakuntalaisilla kunnantaloilla ei pyritty komeilemaan arkkitehtuurijulkaisuissa. Niiden muotokieli oli niukan asiallista ja tilankäyttö taloudellista. Suunnittelutöinä ne edustivat arkkitehtikunnan jokapäiväistä leipää suunnittelijoiden ollessa pikemminkin pitkän linjan puurtajia kuin sankariarkkitehteja – joukossa rakennusarkkitehteja ja Jämijärvellä kunnan rakennusmestari. Poikkeuksina olivat – Porin ja Rauman vanhoihin arvorakennuksiin kunnostettujen kaupungintalojen ohella – Harjavallan ja Kankaanpään kaupungintalot, joista jälkimmäisen suunnitteli tunnettu arkkitehtipariskunta Heikki ja Kaija Siren. Kummankin rakennuksen ja niiden ulkotilojen yksityiskohtiin paneuduttiin huolella, mikä näkyy tänäänkin.

Vähäeleisyys, tasakatto ja punatiili olivat valttia Satakunnassa myös 1970-luvulla, jolloin kunnallisuudistus vauhditti kunnan- ja kaupungintalojen rakentamista. Tällä ja seuraavalla vuosikymmenellä moni maakunnan nykyisin käytössä olevista kunnantaloista rakennettiin tai peruskorjattiin. Tyylillisinä ääripäinä voidaan pitää professori Veijo Martikaisen suunnittelemaa ja laajentamaa, funktionalismin ihanteille uskollista Ulvilan kaupungintaloa ja uusromanttista ”Oulun koulua” edustavaa Karvian kunnantaloa. Yleisesti ottaen rakennukset edustivat kuitenkin 1980-luvullakin lähtökohdiltaan varsin proosallista käyttöarkkitehtuurin, vaikka niiden tehtävät ja mittasuhteet olivatkin kasvaneet.

1990-luvulla rakentamista koetteli lama. Tuolloin valmistui ainoastaan Rauman kaupungintalon uudisrakennus osaksi eri-ikäisen rakennuskannan muodostamaa virastokorttelia. Uusin ilmiö on lakkautettujen kuntien määrän lisääntyminen kuntaliitosten myötä. Satakunnassakin joudutaan etsimään uutta käyttöä kasvavalle joukolle entisiä kunnantaloja, jotka jäävät maisemaan näkyvinä muistoina entisistä pitäjänkeskuksista ja paikallisen itsehallinnon suuruudenajoista.